Korona vei harrastajateatterilaisilta heidän palkkansa

Peruttu, peruttu, peruttu – loputtomiin peruttuja näytöksiä. Siirretty, siirretty, siirretty – jos koronatilanne ei pahene, niin esiinnytään. Rajoitetusti, terveysturvallisesti, kunnes tulee seuraava kielto, rajoitus ja sulku.

Suomalaisen harrastajateatterikentän kymmenettuhannet harrastajat ovat joutuneet kahden vuoden aikana vuoristorataan, jossa pettymykset ja toivon kipinät ovat vuoroin kumonneet toisensa.

Toiminnan lopettaminen on ollut monen teatterin johtokunnan esityslistalla, jopa kymmeniä vuosia toimineilla teattereilla.

Harrastajateatterikenttä on maksanut miljoonien eurojen edestä palkkoja vuosittain ohjaajilleen ja muille tuotannoissa tarvitsemilleen tekijöille. Korona-aika kaikkine rajoituksineen ja sulkuineen on vienyt nämä ansiotulot, joista monien saajat ovat teatterin ammattilaisia.

Entäpä tuhannet teatterin harrastajat? Hekin saavat jokaisesta tuotannosta palkkansa – esitykset. Lapin Ylioppilasteatterin puheenjohtaja Samuli Tapio Valkama toteaa osuvasti, että kun hartaasti harjoiteltu esitys ei pääsekään rajoitusten takia yleisön eteen, on se tuotantoon palkatulle ohjaajalle tietysti pettymys, mutta palkallinen sellainen.

– Harrastajien ainoa palkka on esitykset. Se, että saamme nähdä onnistuvamme, että yleisö tulee katsomaan ja sanoo, että teitte jotakin hienoa. Lähtökohtaisesti ymmärrän päättäjiäkin, mutta heillä on välineet viedä tämä palkka meiltä pois, Valkama sanoo.

Tämän tunteen ovat jakaneet harrastajateatterit kaikkialla Suomessa kahden vuoden ajan. Laskematon määrä kuukausien ajan valmisteltuja näytelmiä on peruttu, siirretty, jätetty esittämättä. Tilojen vuokrat ja monet kiinteät kulut lankeavat kuitenkin maksettaviksi, kulupyörä pyörii, eikä pysähdy säälimään sydämen palosta teatteria tekeviä ihmisiä.

Porilaisen Contacti-teatterin sihteeri Ari-Pekka Söderdal toteaa tilanteen alkavan olla epätoivoinen.

– Olemme veitsen terällä. Rahat kerta kaikkiaan loppuvat. Hallituksen jäsenet ovat joutuneet jo lainaamaan omistaan. Minäkin, freelancer-ohjaaja ohjaan muutaman näytelmän vuodessa, mutta nyt olen kitkuttanut pelkällä Kelan tuella, Söderdal sanoo.

Turkulaisen Jo-Jo Teatterin puheenjohtaja Esko Vähätalo on ärsyyntynyt jatkuvaan ”kynsille lyömiseen”, mitä päättäjät toistavat kerran toisensa jälkeen. Tieto rajoitusten jatkumisesta tulee aina viime hetkellä.

Rajoitusten lisääminen pari viikkoa kerrallaan vaikeuttaa elämää, jota teatterintekijöiden on joka tapauksessa yritettävä aikatauluttaa.

– Korona-aika on jatkunut pitkään, mutta toimintatapoihin ei ole tullut mitään muutosta. Taas laitetaan varoituksia päivän varoitusajalla, otetaan koronapassi käyttöön päivän varoitusajalla ja jatketaan rajoituksia viime hetkellä. Päättäjät ovat saaneet osakseen kritiikkiä, mutta mikään ei ole muuttunut, Vähätalo sanoo.

Harrastajateatterit ovat melkein poikkeuksetta yleishyödyllisiä voittoa tavoittelemattomia yhdistyksiä, ei suurimmalla osalla ole puskurirahastoa nimeksikään. Lipputuloilla ja avustuksilla on moni teatteri vuosien mittaan parantanut fasiliteettejaan, rakentanut katoksia kesäteattereiden päälle ja hankkinut ajantasaisempaa valo- ja äänikalustoa – sekä palkannut ammattilaisia ohjaajiksi, koreografeiksi, valo- ja äänisuunnittelijoiksi, maskeeraajiksi, puvustajiksi – milloin keitäkin, milloin mihinkin tarpeeseen.

Kun korona sulki Suomen kaksi vuotta sitten, joutui moni harrastajateatteri katsomaan kirstun pohjalle tarkasti: mitä voidaan tehdä näillä rahoilla? Tilavuokrat, markkinointi, välttämättömät hankinnat – palkoista puhumattakaan.

Moni kymmeniäkin vuosia toiminut harrastajateatteri joutui pohtimaan toiminnan lopettamista.

– Hiki otsalla katsoin viime syksynä, kun näin miten vähän katsomoon tuli yleisöä. Se pani miettimään miten pystymme maksamaan kaikki kulut. Kirjanpitoonkin pitää löytyä satoja euroja, toteaa torniolaisen Mikin Vintin puheenjohtaja Djamila Paavola. Heiltä jäi muun muassa toteutumatta Tornion kaupungin 400-vuotisjuhlanäytelmä viime vuodelta.

Hyvää tuuriakin on ollut monilla. Jos koronatilanne on hetkeksi hellittänyt ja näytökset ovat sattuneet juuri siihen saumaan, on päästy lavalle elävien ihmisten eteen. Tuurissa on ollut, milloin katsomoon on saanut ottaa enemmän, milloin tarkasti etäisyydet huomioiden huomattavasti totuttua vähemmän.

”Ravintolat auki, teatterit kiinni” -yhtälö tuntuu monesta teatterilaisesta epäloogiselta. Oulun ylioppilasteatterin puheenjohtaja Anna-Kaisa Kettunen kertoo katsomopaikkoja mitatun suorastaan mittanauhan kanssa, että varmasti terveysturvallisuus toteutuisi.

– On otettu ihmisiä sisään yksi kerrallaan maskin kanssa ja käsidesin kautta. Olemme hoitaneet tonttimme tunnollisesti. Kun me kerran osaamme tehdä tämän turvallisesti, niin antakaa meidän tehdä se, Kettunen sanoo päättäjien suuntaan.

Kettusta huolettaa myös teatterinharrastajien kaikkoaminen. Ennen niin tiivis teatteriyhteisö on kärsinyt, koska pettymyksen pelko on niin suuri. Ihmiset eivät halua sitoutua ja innostua vain joutuakseen taas kerran pettymään.

Tässä tilanteessa teatterin harrastajat menettävät kaiken sen hyvän, mitä teatterissa mukana oleminen voi antaa.

– Rahassa ei voi mitata sitä terapeuttista vaikutusta ja hyvinvointia, mitä harrastajateatterista saa. Kaikki se sosiaalisuus ja sen vaikutukset. Mitä syntyy ryhmäytymisessä ja yhdessä tekemisessä, halussa sitoutua. Harrastus ei ole vain näyttelemistä, se on mielikuvitusta, ideoita – se on elämäntapa, sanoo Helsingin Gayteatterin puheenjohtaja Veli Toppinen.

Kajaanin harrastajateatterissa käytiin lukuisten harrastajateattereiden tavoin taloudellisesti vararikon partaalla. Myös teatterin lopettaminen nousi hallituksen keskusteluissa esiin.

– Ei tuntunut mahdolliselta jatkaa taloustilanteen takia. Mietimme mitä voimme tehdä, jos emme voi maksaa vuokraa tiloistamme. Onneksi saimme Kajaanin kaupungilta tukea sekä korona-avustusta, joilla pystyttiin jatkamaan perustoimintaa, sanoo Kajaanin harrastajateatterin puheenjohtaja Petja Korkkonen.

Kuinka ollakaan, Kainuun lintukoto on nyt korona-syöksykierteessä. Uutenavuotena Kajaani oli Suomen Las Vegas, mikä kostautui todella nopeasti.

– Nyt meillä on 20-vuotisjuhlavuosi ja jos emme pääse tekemään mitään sitä koskevaa, on se todella ahdistavaa, Korkkonen sanoo.

Kurimuksen keskellä kulttuuritahot ovat puhaltaneet yhteen hiileen. Esimerkiksi Oulun Ylioppilasteatterin ”kodin” Kulttuuritalo Valven kanssa voitiin neuvotella vuokrista, samoin Joensuun Ylioppilasteatteria on ymmärretty Kulttuuritalo Siihtalassa.

– Onneksi vuokrista pystyttiin neuvottelemaan. Niitä pystyi vähentämään tai siirtämään tarpeen mukaan. Otimme katsojaluvuissa aika kovasti takkiin, kun pääsimme syksyllä 2020 lopulta esittämään keväälle tehtyä näytelmää, kertoo Joensuun ylioppilasteatterin tiedotusvastaava, näyttelijä Riku Simonen.

Teatteria harrastavien lasten ja nuorten tilanne huolettaa mikkeliläisen Vekkuliteatterin ohjaajaa Matilda Lindströmiä. Lapset eivät ole jaksaneet poukkoilevaa ja pykivää tilannetta – tällä viikolla ollaan livenä yhdessä, seuraavalla viikolla etäillään.

Kun lapset saavat olla yhdessä, heidän energiansa näkyy ja tuntuu. Lindström toteaa esittävien harrastusten olevan elintärkeitä erityisesti silloin, jos koulussa ei ole kavereita.

– Lasten ja nuorten harrastustoiminnan rajoittaminen ottaa tosi koville. Ei tämmöisiä harrastuksia voi pitää etänä. Lapset ja nuoret tarvitsevat läsnäoloa. Heidän mielialansa kärsii eniten rajoituksista.

Oli outoa, kun vuoden alussa lapset saivat mennä kouluun, mutta eivät harrastuksiin. Mikä logiikka siinä oli?

Mitä vaurioita tästä kaikesta heille seuraa, jos tätä jatkuu vuosia? Se on iso jakso heidän lapsuuttaan, Lindström sanoo.

Eikä mitään niin hirveää, ettei hippunen jotakin hyvääkin. Korona-aika on pakottanut teatterit keksimään keinoja tavoittaa yleisönsä etäältä – vaikka pieni osa heistä. Digiloikkia on loikattu ja opeteltu uusia asioita. On striimattu, videoitu ja tehty stooreja, ja tietysti harjoiteltu etänä. 

Ylivieskalaiselta YTY-Teatterilta ei mennyt sormi suuhun, kun korona sulki Suomen. Kansalaisopiston maksama ohjaajan palkka käytettiin uusiin asioihin. Keväällä 2020 oli tarkoitus valmistaa koko perheen näytelmä Mestaritontun seikkailut, mutta kun tilanne näytti pahalta, päätettiin tehdä kuunnelma.

– Syksyllä teimme videojoulukalenterin sillä porukalla, jolla oli tarkoitus tehdä pikkujouluajan näytelmä. Suunnittelimme, käsikirjoitimme, kuvasimme, editoimme, soitimme ja lauloimme. Se oli valtavan voimaannuttava kokemus. Esimerkiksi puvustajamme ei ole koskaan ollut lavalla, mutta nyt hän käsikirjoitti, näytteli ja opetteli editoimaan videojoulukalenteria, kertoo teatterin puheenjohtaja Kirsi Myllykangas.

Suomen Harrastajateatteriliiton toiminnanjohtaja Sanna Saarela on huolissaan teattereiden tulevaisuudesta. – Rajoituksia on noudatettu pilkulleen ja taloutta on venytetty usein myös omasta pussista, nyt on joustovara loppu. Harrastajateatterikentän työllistämisvaikutukset tulisi nyt vihdoin tiedostaa ja huomioida, vaatii Saarela. Saarela painottaa vielä, että harrastajateattereiden toimintamallit tarvitsevat sekä rahallista että toiminnallista tukea.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Suomen Harrastajateatteriliiton Repliikki -verkkoartikkelina. Alkuperäisen artikkelin voit lukea Suomen Harrastajateatteriliiton sivulta.


Teksti Sari Jaatinen

Kuvat Eija Jokilahti

Jaa
Kirjoittaja
Nuorisoseurat
Näytä kaikki kirjoittajan artikkelit