NuorisoseuratTeatteri on ollut osa nuorisoseuraliikettä lähes sen alusta asti. Se on tarjonnut näyttämön niin kyläyhteisöjen kohtaamisille, nuorten kasvulle kuin suurille tunteille. Suomen Nuorisoseurojen 145-vuotisen historian aikana harrastajateatteri on kulkenut pitkän matkan kyläseurojen seuranäytelmistä kansainvälisiin festivaaleihin ja nykypäivän monimuotoisiin teatterihankkeisiin.
Maalaistuvista Kansallisteatteriin
Maaseudulla esitettiin näytelmiä jo ennen nuorisoseurojen perustamista. Varhaisin tunnettu esimerkki löytyy Sysmästä vuodelta 1861. Kun nuorisoseurat alkoivat levitä ympäri maata, oli luontevaa, että teatteri löysi paikkansa myös niiden toiminnassa.
Varhaisissa esityksissä oli usein ripaus mystiikkaa ja paljon kekseliäisyyttä. Esityksiä pidettiin maalaistalojen tuvissa, ladoissa tai navettojen ylisillä. Joskus isomman kartanon salin ovet saatettiin avata näytelmäseuruetta varten. Näyttelijät naamioituivat niin perusteellisesti, että heitä oli vaikea tunnistaa. Maskeeraus syntyi kylän omista tarvikkeista: nokea, punaista kreppipaperia, pellavaa ja pihkaa. Syynä ei ollut pelkkä taiteellinen kunnianhimo, vaan myös käytännöllisyys. Pienissä kylissä kaikki tunsivat toisensa, ja näyttelijät halusivat pysyä näyttämöllä nimettöminä. Yleisölle tästä syntyi oma hupinsa, kun katsojat arvuuttelivat, kuka mahtoi piileskellä minkäkin roolin takana?
1930-luvulla nuorisoseurateatteri otti harppauksen kohti valtakunnallista näkyvyyttä. Vuonna 1938 Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuroista koottu teatteriseurue esitti Artturi Järviluoman Pohjalaisia -näytelmän Helsingin Kansallisteatterissa. Esitys sai innostuneen vastaanoton, ja myös Helsingin Sanomien kritiikki ylisti sitä. Tapaus osoitti, että harrastajateatteri pystyi parhaimmillaan kilpailemaan tasavertaisesti ammattiteatterin kanssa ja toi samalla nuorisoseuratoiminnalle arvostusta.
Teatteri sotien jälkeen: yhteisöllisyyttä ja uusia tekstejä
Sotavuosien keskellä teatteri tarjosi ihmisille hengähdystauon arjesta. Lavasteet olivat usein yksinkertaisia mutta tunnistettavia: taustalle maalattu suomalainen maisema loi näyttämölle tutun järvenrannan tai metsänreunan. Tällaiset lavasteet pysyivät käytössä vielä pitkälle 1950-luvulle.
1940-luvulla syntyi myös yksi nuorisoseurateatterin arvostetuimmista tunnustuksista. Kuvanveistäjä Kalervo Kallio suunnitteli pronssisen Esko-patsaan, joka kuvaa Aleksis Kiven Nummisuutarien Eskon hahmoa. Vuodesta 1948 lähtien palkinto on jaettu merkittävälle teatteriteolle: joskus yksittäiselle esitykselle, joskus kokonaiselle teatteriseurueelle tai pitkäjänteiselle kehitystyölle. Esko-patsas kiertää edelleen voittajalta toiselle vuoden kerrallaan.
Sodan jälkeisinä vuosina nuorisoseurateatteri oli monille tärkeä yhteisöllinen kokemus. Samalla esityksiin kaivattiin uusia, ajankohtaisia tekstejä. Näytelmien toivottiin puhuttelevan nuorisoa ja käsittelevän sodan jälkeistä todellisuutta: menetettyä nuoruutta, muuttunutta maailmaa, kadotettua kotiseutua ja uuden elämän rakentamista.
Sopivia tekstejä ei kuitenkaan aina ollut helposti saatavilla. Seurat järjestivät kirjoituskilpailuja uusien näytelmien löytämiseksi, sillä tekijänoikeusmaksuihin ei usein ollut varaa. Joskus tämä johti jopa kiistoihin Näytelmäkirjailijain liiton kanssa. Silloin tällöin näytelmiä esitettiin hieman luvattomastikin.
Nuorisoseurojen teatterit suunnan näyttäjinä
Nuorisoseurojen teatteriryhmien taso saattoi olla hämmästyttävän korkea. Messukylän Nuorisoseuran näytelmätoimintaa pidettiin aikanaan niin laadukkaana, että sitä kutsuttiin joskus jopa Tampereen “kolmanneksi teatteriksi” Tampereen Työväen Teatterin ja Tampereen Teatterin rinnalla.
1960-luvulla niin ikään Tampereella toiminut POP-teatteri nousi lyhyeksi mutta näyttäväksi sensaatioksi sekä Suomessa että kansainvälisesti. Ryhmä toi esimerkiksi Hair -musikaalin Suomeen ja osallistui Monacossa järjestetyille kansainvälisille harrastajateatterifestivaaleille. Ohjaaja Reijo Paukku korosti nuorten omaa roolia teatterissa. Hänen ajatuksenaan oli, että nuoret tulee kasvattaa ymmärtämään teatteria ja käyttämään sitä itse. Nuorille annettiin vastuuta ja isoja rooleja, jotta he pääsisivät kehittymään sekä esiintyjinä että tekijöinä.
Valtakunnallinen teatteriyhteistyö vahvistuu
1980-luvulla seurantalojen käyttö muuttui. Monissa paikoissa näyttämöitä alettiin purkaa, jotta tilaa saataisiin enemmän tansseille ja palloilulle. Huoli teatteritoiminnan tulevaisuudesta kasvoi niin suureksi, että opetusministeriö puuttui asiaan. Vuonna 1981 ministeriö ohjeisti, ettei seurantalojen näyttämöitä tulisi purkaa.
Teatterit alkoivat verkostoitua entistä laajemmin eri puolilla Suomea ja 1970-luvulla nuorisoseurateatterit kokoontuivat yhä useammin yhteisiin tapahtumiin. Ensimmäinen Harrastajateatterikesä järjestettiin Seinäjoella elokuussa 1974. Vuonna 1978 järjestettiin ensimmäisen kerran lasten ja nuorten teatteripäivä SPOTTI, jota järjestetään yhä tänäkin päivänä. Samalla harrastajateatterin valtakunnallinen yhteistyö vahvistui. Seuranäyttämötyön keskusliitto vaihtoi nimeään ja jatkoi toimintaansa Suomen Harrastajateatteriliittona. Vuonna 1997 Kankaanpäässä järjestettiin ensimmäistä kertaa Ramppikuume-festivaali, joka on sittemmin kasvanut yhdeksi merkittävimmistä nuorten harrastajateatteritapahtumista Suomessa.
Teatteritoiminta tänään
Tänä päivänä teatteritoiminta Suomen Nuorisoseuroissa on monipuolisempaa kuin koskaan. Eri puolilla Suomea toimii noin 170 harrastajateatteriryhmää, ja tapahtumia riittää ympäri vuoden.
Erilaiset teatteritapahtumat kuten SPOTTI, Ramppikuume, Kouta, TeatteriTapaus ja Harrastajateatterikesä kokoavat yhä edelleen yhteen tekijöitä ja yleisöä eri puolilta maata. Lasten teatteri- ja taidepainotteiset Luova Lava -leirit ja kerhot ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana Nuorisoseurojen säännöllistä toimintaa. Lisäksi hankkeet, kuten Kulttuuria yhteisöille ja Roihu, tuovat teatteria uusien osallistujien ulottuville ja sinne, mistä kaikki alun perin alkui; pieniin maalaiskuntiin.
Yli vuosisadan aikana nuorisoseurateatteri on ehtinyt olla monenlaista: kyläyhteisöjen viihdettä, nuorten kasvualusta, yhteiskunnallisen keskustelun paikka ja luovuuden näyttämö.
Vuonna 1998 julkaistu Paavo Liskin harrastajateatterijulistus summaa teatterin ytimen kauniisti: ”Teatteri on elämää, yhtä aikaa riemukasta ja vakavaa, unelmoivaa ja käsinkosketeltavaa, kömpelöä tai taidokasta. Mutta aina se on pyrkimässä pintaa syvemmälle, näkyvän läpi näkymättömään, materiaalin kautta henkeen, yksilön kokemuksesta suurenkin yhteisön mieliinpainuvaksi elämykseksi tavalla, jota mikään muu taide ei voi tarjota.”
Eläköön teatteritaide ja Suomen Nuorisoseurat!
Kirjoittaja Henna Heikkilä, Kulttuuria yhteisöille -hankkeen projektipäällikkö
Lähteet: Yhteisön voima 1,3 ja 5.
Suvi Rautsiala