Kuuden vuoden etuoikeutettu arki

Tervehdys, hyvä nuorisoseuralainen. Tämä on minun viimeinen kolumnini ja siten myös viimeinen tervehdykseni puheenjohtajana.

Olen päässyt viimeisen kuuden vuoden aikana viettämään järjestössämme melko etuoikeutettua arkea. Olen tehnyt töitä järjestöalan huippujen kanssa, hallituksessani on ollut timanttisia tyyppejä ja olen päässyt reissaamaan ympäri Suomen ja voinut tutustua kaikkien alueiden tekijöihin. On sanomattakin selvää, että tämä on ollut yksi hienompia jaksoja elämästäni.

Jos palaamme vielä hetken ajassa taaksepäin Vaasassa pidettyyn valtuustoon. Kuusi vuotta sitten elämäni oli kuljettanut minut tienristeykseen, jossa oli monia viittoja. Työelämässäni olin päässyt sisälle museotyön maailmaan, mutta en ollut saavuttanut sitä mistä haaveilin: vakituisesta paikasta. Kahdesta pienestä lapsestani oli kasvanut jo ”isoja ihmisiä” (totuuden nimissä, vuonna 2016 he olivat 7- ja 4-vuotiaita), eivätkä tarvinneet jatkuvaa läsnäoloani. Yhteiskunnassa puhalsivat erilaiset tuulet, jossa rasismista, vihapuheesta ja epätasa-arvoisuudesta oli tullut meille arkipäivää. Tiesin, että minä voin tehdä enemmän yhteiskunnan hyväksi, en vain tiennyt miten.

Asetuin syksyllä 2016 ehdolle puheenjohtajaksi. Ajattelin silloin, että olisipa hieno, jos meillä voisi olla Vaasassa oikein monen ehdokkaan paneeli, jossa voisimme pohtia yhdessä mihin suuntaan järjestöä pitää viedä, jotta vastaamme paremmin yhteiskunnan senhetkisiin haasteisiin. En tosiaan voinut arvata, että joutuisin olemaan ainut ehdokas melko pitkään.

Vaasassa valtuustoviikonloppuna rakensin yhdessä Sanna Kivilahden kanssa valmiiksi Nuorisoseuramuseon uuden perusnäyttelyn. En ehtinyt ehdokkuuttani erityisesti murehtia. Valitettavasi minulle kävi hyvin pian ilmi, että ehdokkuuteni aiheutti myös vastareaktion. Minua painostettiin jättämään ehdokkuus, mutta itse koin, että se olisi väärin järjestödemokratiaa ja myös itseäni kohtaan. Halusin omalla ehdokkuudellani osoittaa sen, että voimme järjestönä kasvattaa itse omat johtajamme. Minä tiesin, että asiat eivät muutu itsestään, vaan niitä muutetaan.  En taipunut painostuksen alla ja tulin valituksi puheenjohtajaksi.

Aloin rakentaa omaa puheenjohtajuuspolkuani. Tiesin, että minulla on paljon opittavaa, mutta tiesin myös, että minulla on maailman parhaimmat oppaat tällä matkallani. En jäänyt koskaan ajatusteni tai haasteideni kanssa yksin. Halusin oppia ymmärtämään, mistä meidän järjestömme on tehty. Meille oli juuri aiemmin lanseerattu käyttöön nuorisoseurafoorumi ja aluefoorumit, joissa pääsin tapaamaan järjestömme väkeä ja kuulemaan eri alueiden kipukohdista ja onnistumisista, rutiineista ja juhlasta. Oivalsin, että jokaisella meistä on oma roolimme järjestössämme. Minun piti huolehtia siitä, että viemme järjestöä määrätietoisesti eteenpäin, unohtamatta juuriamme. Hallituksen kanssa vastasimme siitä, että päätöksenteko oli jouhevaa, strategisesti kestävää ja taloudellisesti mahdollista. Isoja vastuita.

Palatakseni vielä tienristeykseen, jossa olin 2016 syksyllä, niin oivalsin jo vuonna 2017, että vakityö ei tuo onnea, jos haluaa, että oma asuinkunta muuttuu paremmaksi, Sen eteen on tehtävä paljon työtä (ja asetuttava ehdolle kuntavaaleissa ja sen jälkeen tehtävä paljon työtä kunnanvaltuustossa, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi). Ja että vaikka lapset ovat isoja, niin he tarvitsevat vanhempiaan paljon. Siksi näitte kuuden vuoden aikana kahta vanhempaa lastani, jos jonkinlaisessa tapahtumassa, juhlassa sekä kokouksessa.

Järjestömme on kokenut kuudessa vuodessa valtavia muutoksia. Meistä on tullut avoimempia ja pystymme paremmin vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin. Koronan aiheuttama digiloikka teki meistä hetkessä myös saavutettavan. Uusi strategiamme on nostanut meidät aivan uudelle tasolle, jossa meillä kaikilla on tilaa olla ja kehittyä. Olemme myös alkaneet aktiivisesti pohtimaan, mitä on nuorisoseuralaisuus ja kuka on nuorisoseuralainen. Rajapinnat, jotka olivat vielä 10 vuotta sitten melko kiinteät, ovat piirtyneet uudestaan ja voimme sen kautta määritellä myös itseämme. Kuka vaan ei voi olla nuorisoseuran jäsen, sillä siihen liittyy tiettyjä velvollisuuksia, mutta kuka vaan voi kannattaa aatettamme.

Nyt puheenjohtajuuden viimeisillä metreillä voin sanoa olevani ylpeä itsestäni. Erityisen ylpeä olen meistä järjestönä. Me teemme työtä, jolla valtava yhteiskunnallinen merkitys. Me mahdollistamme harrastustoimintaa, tuotamme yhteisöllisyyttä ja viemme paikallisyhteisöjä eteenpäin. Me kasvamme ihmisinä ja luomme alustoja, joilla muillakin on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Me käymme avoimesti vuoropuhelua ja viemme yhteiskuntaa eteenpäin. Kiitos, kun olet ollut mukana näissä kuudessa vuodessa. En olisi voinut tehdä tätä ilman sinua.

Teksti Ragni Reichardt
Kirjoittaja on Suomen Nuorisoseurojen puheenjohtaja

Kuva Joni Sivonen