Pakkopullasta riemujuhlaksi – ajatuksia Tanssirallin tiimoilta

Kun 80-luvulla aloitin kansantanssiharrastukseni, alalle oli tyypillistä, että esitykset olivat usein ilottomia ja jopa tylsiä. Poikkeuksia toki oli, mutta aivan liian usein tanssijoille tuntui olevan tärkeintä vain toistaa liikkeet opetellulla tavalla. Lasten esitysten kohdalla tuli lisäksi usein vahva tunne siitä, että he eivät edes olisi halunneet olla lavalla, vaan heidät oli pakotettu siihen. Ilmeet olivat pelokkaita tai hämmentyneitä eikä tanssin nautinnosta ollut tietoakaan.

Muistot nuoruusvuosina nähdyistä esityksistä tulivat mieleeni seuratessani tänä kesänä Lappeenrannassa järjestettyä Tanssiralli-katselmusta. Aloin miettiä valtavaa muutosta, joka vuosikymmenten aikana oli tapahtunut. Tanssirallin esityksissä lapset ja nuoret olivat vahvasti läsnä näyttämöllä. Ryhmät olivat erilaisia niin kokoonpanoiltaan kuin tekniseltä tasoltaankin, mutta kaikista välittyi tanssin ilo ja esiintymisen riemu. Vuosikymmenten takaisista pakottamisen ja epätietoisuuden tunteista ei näkynyt jälkeäkään. Lapset ja nuoret olivat muuttuneet kohteista toimijoiksi, jotka jopa osallistuivat esitysten tekemiseen.

Myös osallistujien suhtautuminen muiden esityksiin kiinnitti huomiotani. Jokainen ryhmä sai valtavat aplodit, ja kannustushuudot nousivat salin kattoon asti. Toisten onnistumisista iloittiin ja kaikkien kanssa pidettiin yhtä. Vaikka en tiedäkään, millaisia keskusteluja ryhmien sisällä käytiin, ulkopuoliselle välittyi vahva yhteisöllisyyden henki. Vuosikymmenten takaisissa kansantanssiluokitteluissa oli usein kyräilyä, johon itsekin syyllistyin. Oma epävarmuus näkyi muiden vähättelynä ja arvosteluna. Nämä tosin olivat aikuisten tapahtumia, ja ehkä lapset ovat aina olleet tässä suhteessa fiksumpia. Lappeenrannassa negatiivisuudelle ei annettu sijaa, vaan kaikille haluttiin luoda tunne turvallisesta tilasta ja arvostavasta ilmapiiristä.

Lasten kansantanssiryhmien ohjaaminen vaatii ammattitaitoa

Mikä voi olla havaitsemani muutoksen takana? Mikä on mahdollistanut sen, että yhä useampi kansantanssiva lapsi ja nuori tuntuu oikeasti nauttivan esiintymisestä ja haluaa myös vaikuttaa siihen, mitä lavalla tapahtuu? Merkittävin ero aiempaan on luonnollisesti se, että meillä on 90-luvulta lähtien ollut ammattimaisia kansantanssinopettajia. He ovat ottaneet haltuunsa suomalaisen kansantanssin kehitystyön. Erityisen vahvasti tämä näkyy kansantanssin pedagogiikassa.

Omassa nuoruudessani lasten ryhmien ohjaajiksi pistettiin usein nuorimmat ja kokemattomimmat tanssijat. Itse olin yksi tällaisista. Tuohon aikaan ohjaajat eivät olleet pedagogeja, vaan heidän tehtävänään oli välittää tansseja ryhmäläisille. Koska lasten tanssit olivat yksinkertaisimpia, lasten ohjaamisen ajateltiin olevan kaikkein helpointa ja siksi sitä saattoi tehdä melkein kuka tahansa. Pedagogisesta näkökulmasta asia on kuitenkin päinvastainen: mitä nuoremmista on kyse, sitä vahvempi pedagoginen ote opettajalla tai ohjaajalla pitäisi olla.

Tanssirallissa näkyi, että lasten ryhmien kanssa työskentelevät tietävät nykyään yhä paremmin, mitä heiltä odotetaan. He eivät ole vain tietojen ja taitojen välittäjiä vaan ennen kaikkea kasvattajia. Tanssinopetus on kokonaisvaltaista ja kehollista toimintaa, ja siinä kasvetaan osaksi laajempaa yhteisöä, jonka ytimessä on toisten arvostus ja kunnioitus.

Virheluetteloista kehittämisehdotuksiin

Myös esitysten arvioinnissa on tapahtunut perustavia muutoksia, ja niidenkin vaikutus on ollut myönteinen koko kansantanssikenttää ajatellen. Pitkään kansantanssiluokittelujen ja -katselmuksien arvioinnin lähtökohtana oli jonkinlainen täydellisyyden abstraktio, jota kukaan ei tietenkään pystynyt saavuttamaan. Arvioinnissa kiinnitettiin huomiota puutteisiin, joita ryhmällä oli. Palautteet olivat suurelta osin luetteloita virheistä tai epäonnistumisista, ja välillä ne saattoivat olla todella rankkoja, jopa loukkaavia. Arvioitsijoita kutsuttiin silloin tuomareiksi, mikä kuvasti hyvin heidän toimenkuvaansa ja käytäntöjään.

Tanssirallissa arvioitsijoiden lähtökohtana oli tuoda esiin se, mitä kaikkea ryhmät jo osaavat ja missä asioissa kannattaa miettiä kehittämismahdollisuuksia. Oleellista oli se, että arvioitsijat eivät luetelleet puutteita vaan tekivät kehittämisehdotuksia, jotka perustuivat paitsi heidän omiin näkemyksiinsä, myös ryhmäläisten omiin arviointeihin. Palautekeskustelut olivat dialogisia ja niissä oli keskeistä se, että esiintyjät itse reflektoivat omaa toimintaansa. Lisäksi mukaan oli otettu vertaisarviointia siinä muodossa, että kukin saattoi kirjoittaa Lappeenranta-salin aulan seinillä oleville paperille, mitä kaikkea hyvää oli nähnyt muiden ryhmien esityksissä. Paperit täyttyivät nopeasti kannustuksista ja sydämien kuvista.

Toki myös moni muu seikka on vaikuttanut kansantanssiesitysten muutoksiin, ja yhteiskunta on varsin toisenlainen kuin 40 vuotta sitten. Kehitykseen voidaan aina vaikuttaa ja näin pitää tehdä, jos halutaan, että harrastustoiminta elää ajassa. Tanssirallia seuratessani saatoin todeta, että kansantanssijat ovat ottaneet pedagogisen kehitystyön vakavasti ja onnistuneet siinä. Vaikka harrastajamäärät ovat huomattavasti pienempiä kuin oman kansantanssiurani alussa, ilmapiiri on monessa suhteessa muuttunut vapautuneemmaksi ja positiivisemmaksi. Kansantanssin ilon näkeminen sykähdyttää, ja lasten ja nuorten toiminnassa ilo välittyy kaikkein aidoimpana.

Kirjoittaja Petri Hoppu